Ensilumi leijaili maahan hiljaa, kun mä astuin alaovesta ulos ja lähdin tallustamaan kohti mopoani. Sen tummansinisellä pinnalla oli lumihiutaleita, jotka alkoivat sulaa. Hymähdin ja pyyhkäisin kädelläni penkkiä ennen kuin istuin siihen kypärä päässäni. Maahan satava lumi suli lähes heti laskeuduttuaan, joten mä uskalsin lähteä ajamaan ilman talvirenkaita. Äiti oli heti herättyäni lätkäissyt mun käteen kauppalistan ja niinpä mä lähdin ajamaan kohti lähikauppaamme. Parkkipaikka oli vielä tyhjä muutamaa autoa ja yhtä punaista mopoa lukuunottamatta, joten mun ei tarvinnut etsiä paikkaa kauaa. Marssin ovesta sisään ja tervehdin Annikaa joka istui kassan takana.
 ”Äitis lähetti ostosreissulle?” Annika kysäisi kun nappasin ostoskorin.
”Jep, käski sanoo terveisiä”, mä vastasin.
”Ootko jo hankkinut töitä?” nainen kysyi hymyillen.
”En. Oma kämppäkin pitäis hankkia, en mä viitsi äidin vaivana enää olla, kun oon jo kaheksantoista. Autoki varmaa pitäis jostain löytää, en mä tolla mopolla enää kauaa voi ajella nyt talvella”, huokaisin. Annika oli tätini, melko nuori sellainen.
”Soita mulle jos tulee ongelmia kotona, äitis osaa olla aika kimakka välillä.”
Nyökkäsin ja lähdin metsästämään ostoslistan tuotteita hyllyjen välistä. Ruisleipä, vissy, margariini. Lisäksi nappasin itselleni Coca Cola -pullon ja pienen sipsipussin.

Mä törmäsin Miskaan, kirjaimellisesti, kun se tuli kaupan nurkan takaa niin kovalla vauhdilla, ettei kumpikaan ehtinyt väistää. Se hapusi sormillaan otetta mun takin rinnuksista ja mä tarrasin seinällä olevaan kaiteeseen. Meillä kummallakaan ei tuntunut olevan kiirettä päästää irti, mutta siinä vaiheessa kun paikallisen virkkuukerhon seniorijäsen ohitti meidät äkäisen näköisenä, mä kavahdin taaksepäin.
 ”Kiitti kun otit kopin. Mä oon Miska”, jätkä naurahti.
”Joona”, vastasin lyhyesti ja olin jo jatkamassa matkaa, kunnes Miska aukaisi suunsa jälleen.
”Mä muutin tänne viikko sitten. Aikamoinen käpykylä”, se hymähti yhä virnuillen.
”16 vuotta täällä asuneena oon oppinut arvostamaan paikan hienouksia”, mutisin.
”Mun täytyy nyt kyllä mennä, mut törmäillään taas”, Miska virnisti ja jatkoi matkaansa omalle mopolleen. Mä tuhahdin jätkän sarkastisille sanoille ja lähdin ostoksieni kanssa kohti mopoani.

Kului pari viikkoa kunnes tapasin Miskan uudelleen. Mä olin jo ehtinyt unohtaa koko jätkän, mutta sitten se ilmestyi meidän oven taakse yhtenä aamuna.
”Mä ja Ella mietittiin, että ois kiva jos tulisit joku päivä istumaan iltaa meidän kanssa”, se aukaisi suunsa ja en edes uskaltanut miettiä, kuuliko äiti vai ei. Se ei tykännyt juopottelustani. Niin monta kertaa olin tullut kotiin keskellä yötä kännissä alaikäisenäkin.
”Mäkisen Ella? Ootteko te hyviäkin kavereita?” kysyin hämmentyneenä.
”Me seurustellaan”, Miska vastasi hämillään ja mä huomasin pienen punan nousevan sen kasvoille.
”Jaa”, vastasin. Mä tunsin kuinka mun sydän alkoi yhtäkkiä lyömään nopeammin ja mun teki mieli kirota Miska alimpaan helvettiin. Olinko mä ihastunut? En helvetissä. Mä en ollut homo.
”Mutta siis, öh, käviskö perjantaina?” se kysyi hiljaisella äänellä.
”Ihan sama”, kohautin olkapäitäni. Miska lähti kotiinsa ja mä syöksyin huoneeseeni. Ei voi olla totta. Olinko mä ihastunut jätkään?

chapter one - chapter two